Wii-Nation

Kolme päivää Wii-peluuta takana, eikä alkuinnostus ole vielä laantunut. Muutamia miinuspisteitä on silti valunut plakkariin:

1. Lisälaitteilla rahastus on törkeää: Wiimote ohjain 52 euroa, RGB-kaapeli 38 euroa, Nunchuk-lisäohjain 28 euroa. Tästä tuskin päästään koskaan eroon konsolimaailmassa.

2. Online-ominaisuudet ovat aneemiset – ensimmäinen verkon yli pelattava peli taitaa tulla vasta keväällä. Mukava olisi paukuttaa WiiSportsin pelejä verkossakin. Tässä suhteessa alkuperäinen Xbox Live oli jo vuonna 2002 valovuosia edellä.

3. Ei digitaalista antoa äänelle – hankaloittaa omalla kohdallani systeemin virittämistä, piti vetää Wiin AV-sovittimesta äänipiuhat erikseen vahvistimelle. Olisiko Toslink-liitin niin paljon maksanut?

4. Kädet ja jalatkin kipeät yltiöpäisestä Tenniksen ja Keilailun vääntämisestä – pitää opetella eläytymään vähemmän. Tästä voi syyttää vain itseään.

Hyvät puolet kuitenkin pesevät huonot edelleen 100 – 0. Erityisesti kaiuttimen lisääminen Wiimoteen on osoittautunut neronleimaukseksi, lyöntiäänet ja muut efektit kuulostavat yllättävän hyviltä ja tehokkailta mitättömän tuntuisesta ohjainkaiuttimesta.

Muutama kaveri on jo käynyt Wiitä ihmettelemässä, ja kaikki ovat pitäneet näkemästään ja kokemastaan erittäin paljon. Eräs otti jopa puhelimellaan videopätkiä taivutellakseen perheen johtoryhmän Wii-hankinnan taakse. Katsotaan onnistuuko, itse vetoaisin ainakin Wiin rooliin paitsi hupilaitteena myös kunnonkohottajana. Laitteen mukana pitäisi tulla sykemittari.

Wii Sportsin peleistä on löytynyt yllättäviä realismin kukkasia: Golf on Wiissäkin peli joka vituttaa – ainakin jos putti ei kulje tai avaukset karkaavat kentän rajojen ulkopuolelle ja keilailu taasen on laji, joka alkaa sujumaan vasta muutaman kaljan jälkeen. Tämä osoitettiin lauantain sessiossa, jossa allekirjoittaneen "Tornados-kierre" ei purrut lainkaan ennen seitsemättä kaljaa. Kaljan voideltua kierteen kohdalleen, ei ennätyssarjaa (212) estänyt mikään.

(Tarkkaavaiset huomaavat pientä lipsumista tipattomuudesta.)

Sportsin lisäksi pelikatalogiin on ilmestynyt Wiimote-ohjainpaketin mukana tullut Wii Play, joka on lähinnä ohjaimen hallintaa opettava kokoelma minipelejä. Minipelien joukossakin on tosin pari helmeä, Pingis ja Ilmakiekko. Varsinkin ilmakiekon parissa on epilepsiakohtaus lähellä. Duck Huntia muistuttava räiskintäpläjäys, psykedeelinen kuplienpoksauttelu ja anarkistinen lehmäralli ovat nekin hauskoja hetken verran. Tankkisotaa, kalastusta ja hahmontunnistuspeliä tuskin jaksaa toista kertaa kokeilla. Ysipallon toteutusidea on maukas, mutta pelissä ei ymmärrettävästi ole lainkaan syvyyttä, peli on pelkkää ysipalloa.

Wii-huuman innoittamana pistin jopa Oikotien ilmoitusvahdin etsimään vähän isompia kämppiä – ei tässä pikkukaksiossa mahdu nelinpelitennistä pelaamaan sitten millään. Isompi näyttökin pitäisi hankkia, split screen -moodissa meininki on hiukan liian ahdasta.

Kaiken kaikkiaan odotukset tulevien pelien suhteen ovat korkealla. Ohjain toimii, ja huolellisesti tehtynä pelikokemus on ainutlaatuinen. Wiillä pelaaminen onkin tällä hetkellä hauskinta puuhaa, jota housut jalassa voi harrastaa. Ohjain ja siihen kohdistuva lähes sokea usko ovat tietenkin myös riski – ilman ohjaimen tuomaa hupia Wiin vertailu muihin konsoleihin on julmaa puuhaa. Kun kontrollimetodin uutuudenviehätys haihtuu ja jos uusia ohjainta hyödyntäviä innovaatioita ei tule markkinoille, Wii on pelkkä GameCube 1.5, ja se olisi kuolemaksi tälle systeemille.

Mutta nyt vielä yksi erä tennistä.