Piraatit Kolme potkii persettä

Muutama päivä sitten tämä laiska bloginpitäjä houkuteltiin elokuviin tsekkaamaan "Pirates of the Caribbean 3: At World’s End". Odotukset olivat äärimmäisen matalalla: ensinnäkään, en ollut nähnyt sekuntiakaan kahdesta edellisestä osasta, ja tämän kolmannen piti olla suoraa jatkoa kakkososalle (Back to the Future -trilogian tyyliin). Toisekseen, elokuvan pituus oli yli 160 minuuttia, joka rikkoi karkeasti "elokuvien, joilla ei ole mitään sanottavaa, enimmäispituus on 90 minuuttia" -sääntöä ja kolmanneksi, elokuvan tuottajana oli Disney/Bruckheimer-yhdistelmä, jonka edelliset kesäleffajätökset eivät ole koskaan kiinnostaneet piirun vertaa, tosin en ole sellaisia koskaan juuri elokuvissa nähnytkään.

Tuskailin pitkään jo ennen elokuvan alkua sitä, kuinka on yleensäkään fyysisesti ja psyykkisesti mahdollista kestää tulevaa koettelemusta. Vaihtoehtona olisi ollut rauhallinen kotioleskelu tai jopa virkistävä lenkki Kaupin maastoissa koiranulkoiluttajien seassa. Mielessä velloi tuskallisena muistona King Kong -kauhukokemus edelliseltä vuodelta. Ennätyspitkien traileri- ja mainospätkien jälkeen (Transformers ei näyttänyt täysin pilatulta, Die Hard 4.0 oli samaa vanhaa soundtrackia myöten) elokuva vihdoin alkoi.

Ja millainen elokuva! Jo ensimmäisistä ruuduista lähtien olin täysin liimattuna penkkiin, enkä valehtelematta paikaltani liikkunut ennen lopputekstien vyörymistä kankaalle. Lähes kaikki seikat, joiden pelkäsin pilaavan elokuvan lopullisesti, kääntyivätkin elokuvan vahvuuksiksi: täydellinen tietämättömyys elokuvasarjan edellisistä vaiheista, henkilöistä tai heidän motivaatioistaan loihti kankaalle täysin absurdin ja vapaasti heittelehtivän henkilögallerian, joille omassa mielessäni saattoi tapahtua aivan mitä tahansa. En tiennyt, kuka Barbosa oli, en tiennyt, missä paljon puhuttu Johnny "Sparrow" Depp majaili. En tiennyt, ketä Keira Knightley heilasteli tai miksi, en tiennyt, mitä ihmettä Legolas teki tässä elokuvassa, en edes tiennyt, mistä loistava Chow-Yun Fat oli Disney-leffaan tupsahtanut.

Tämä suuri epätietoisuus onnistui yleensä lähes mahdottomassa tehtävässä: aivot sanoivat "Narikkaan mars", ja mikään ohjaaja Gore Verbinskin ja käsikirjoittajatiimin mystisistä näkemyksistä ja toinen toistaan seuraavista juonenkäänteistä ei enää häirinnyt minua. En yksinkertaisesti yrittänytkään ottaa selvää tai analysoida valkokankaan tapahtumia. Tämä näkökanta toi tiettyihin kohtauksiin (lähinnä Johnny Deppin vetämiin skitsoiluihin) lähes David Lynch -maista tunnelmaa, enkä olisikaan hätkähtänyt, vaikka taustalle olisi pärähtänyt soimaan Twin Peaks Theme.

Toinen pelon aihe, eli elokuvan pituus antoikin tekijöille riittävästi aikaa paneutua hankaliinkin teemoihin, kuten kapteeni Sparrown (Depp) harhakuvitelmiin ja matkanteon vaikeuteen erittäin kylmissä olosuhteissa. Myös pienille yksityiskohdille, kuten apinan ampumiselle kanuunasta tai sumopainijan pallien ihailulle pystyttiin antamaan niiden ansaitsema aika turhia kiirehtimättä. Massiiviselle lopputaistelulle valtavan vesipyörteen kurimuksessa oli myös annettu riittävästi aikaa kehittyä ja tiivistyä erittäin tyydyttävään kliimaksiinsa saakka.

Elokuvan luonne blockbusterina takasi taas sen, että kaikki yksityiskohdat oli hiottu viimeisen päälle jämptiksi, ja kohderyhmätutkimus oli karsinut kaikenlaiset ärsyttävyydet tai kömpelyydet pois häiritsemästä minunkin keskivertoa kapitalistikuluttajan mieltä. Lisäksi itselläni oli ollut todella pitkä aika edellisestä kunnolla vauhdikkaasta seikkailu- ja ennen kaikkea merirosvoelokuvasta, joten tämä muiden mielestä loppuun kaluttu tyylilaji tuntui tuoreelta ja kiinnostavalta.

Leffan päätyttyä olin lähes ekstaattisessa tilassa, ja olisin rehellisesti halunnut nähdä pätkän heti uudestaan. Leffaa kanssani seurannut posse vain luuli, että pilailin. Teatterista poistuikin minun idioottimaista hymyilyä lukuunottamatta värsin ärtyneenä mutissut joukko. En lainkaan ymmärtänyt kavereideni kiroilua, olinhan itse juuri nähnyt kaikkien aikojen piraattileffan. Kuitenkin aavistin olevani mielipiteineni varsin yksin. Ihmettelinkin, että eikö kukaan täysjärkinen pidä tästä elokuvasta (Finnkinon katsoja-arvosteluja ei lasketa).

Kaikkitietävä Digg tuli tänään apuun: Phill Ryu -niminen bloggaaja julkaisi toissapäivänä kirjoituksensa "10 Reasons Why Pirates 3 Actually Kicked Ass". Ryu listaa elokuvan vahvuuksiksi mm. erinomaiset näyttelijät (totta, etunenässä Depp ja Geoffrey Rush), "Being Jack Sparrow" -kohtaus ja muutenkin absurdi juoni ja loputtomat juonenkäänteet (totta, aivot narikkaan, don’t care, tosin Depp ei ole ihan Malkovich), efektit, piraatit, huumori (sitäkin oli) ja varsinaisen listan ulkopuolelta soundtrack (Hans Zimmer rules). En olekaan siis täysin höpertynyt, on mahdollista sekä pitää POTC 3:sta, että pitää itseään suunnilleen asioihin epäilevästi ja kriittisesti suhtautuvana henkilönä.

Mitkä ovat sitten tarinan opetukset? Ainakin nämä:
– pidä ennakko-odotukset aina negatiivisina – voit yllättyä vain positiivisesti.
– Älä analysoi kesken leffan – yleensä analyysit on joko tehty puolestasi, niitä ei voi lainkaan tehdä, tai ne vaativat vähintään yliopistotason esseen auetakseen.
– Ota paikka tarpeeksi läheltä valkokangasta – siten, ettet näe mitään muuta kuin elokuvatapahtumat, ensiarvoisen tärkeää immersion kannalta.
– Älä syö mitään leffan aikana, älä katso kelloa vaikka mieli tekisi. edelleen immersion kannalta tärkeä pointti.
– Älä mene ikinä katsomaan vakavamielisiä Hollywood-spektaakkeleja, joiden erinomaisuudesta ei voi olla täysin varma (ns. King Kong -sääntö).
– Muista, että näyttelijät tekevät elokuvan – jos Jack Black tutkimusmatkailijana kuulostaa huonolta idealta, se on sitä. Jos taas Johnny Depp sekopäisenä piraattina ja Geoffrey Rush hänen häikäilemättömänä kilpakumppaninaan kuulostaa hyvältä idealta, se luultavasti on sitä.

Ja vielä: kuten kaikki opetukset, nämäkin pätevät niin kauan, kunnes tulee parempia. Ainoa opetus ehkä onkin, että jotkut elokuvat vain kolahtavat.