Alive and kicking

Vappuränni, elämän pituinen darra, kunnon flunssa ja messureissu Las Vegasiin aiheuttivat pienen katkoksen blogipäivityksiin.

Kun kalja maistuu viidettä päivää tai maailma kaatuu jokaiselta ilmansuunnalta päälle tahi jos ympärillä vilkkuvat sadat tuhannet neonvalot, ei blogikirjoittelu hirveästi kiinnosta.

Kirjoitteluun löytyi kuitenkin kahdelta maestrolta kaksi hienosti eriävää näkemystä:

Neil Gaiman kirjoittaa Anansi Boysin loppusanoissa, kuinka joutui pitämään koko kirjoitusprosessista kolmen kuukauden tauon, kun huomasi kirjan etenevän aivan liian synkkään suuntaan. Hienoa oli huomata sama myös itse kirjasta; ensimmäinen kolmannes Anansi Boysista on täysin hervotonta matalaliitoa, kunnes liidokki tömähtää yhtäkkiä maahan ja tarina raahautuu eteenpäin erittäin vaivalloisesti.  Viimeisen kolmanneksen alkaessa alun iloisuus ja anarkistisuus kuitenkin palaavat takaisin, ja loppuosa kirjasta on jälleen tuttua mestarin kädenjälkeä (suosittelen siis lukemaan, kuten myös kirjan sisarteoksen, American Godsin).

Poliittisesti aavistuksen epäkorrekti näkemys tulee Leif Segerstamilta, Helsingin kaupunginorkesterin johtajalta. Segerstam luonnehtii Hesarin kuukausiliitteessä sinfonioitaan (tällä hetkellä 146 kpl) suunnilleen seuraavasti: "Ne ovat kuin spermaa, niitä on paljon ja jotkut onnistuvat, jotkut eivät".

Eli pitäisi siis pitää joko pitkä tauko kuten Gaiman ja ladata akut täyteen uutta intoa, tai sitten vain pumpata menemään kuten Segerstam. Ehkä luotan jälkimmäiseen ja pumppaan vain menemään.