Category — Personal

Uusi kämppä huutaa uutta sisustusta – eikä mikään ole sisustuksessa niin tärkeää kuin särmät kirjahyllyt. Hienoja, mutta ei niinkään käytännöllisiä kirjahyllyjä on esitelty Freshome-sivuston katsauksessa.

Oma suosikkini (huolimatta becksistä) ja aika lähellä myös tilaus-asennus-ihailu-prosessia on Sticklebook, "näkymätön" kirjahylly.

Kotikutoinen aiemmin esitelty kirja- ja lehtisäilytysratkaisu on tietenkin edelleen tavoitteena. Ohessa vielä kuva "lehtikorista". Jos joku tuollaisia näkee jossain myytävän, ilmoittakoon heti. Tosin taisin puolittain ilmaista kotikotona haluni napata siellä makoileva yksilö ennakkoperintönä itselleni.  

Säilyttämisessä on aina ongelma; jos tavaran säilöö, se ei ole näkyvillä eikä helposti saatavilla. Jos taas asia on helposti saatavilla, se ei ole yleensä kovin hyvin säilötty, ts. sijaitsee epäsiisteyttä aiheuttavassa paikassa, kuten keittiön pöydällä, keskellä lattiaa, sängyn alla/päällä, hyllyssä hujan hajan.

Ongelma kärjistyy varsinkin aikakauslehtien tapauksessa. Niitä ei millään viitsisi katsella ympäri kämppää ajelehtimassa, mutta toisaalta niitä ei voi heittää lukematta roskiinkaan saatika säilöä jonnekin lehtikansion tai sinänsä siistin lehtikasan jatkoksi – sinne lehti sitten unohtuu ja jää ainaisiksi ajoiksi lukematta.

Ratkaisu kuitenkin on olemassa: valtava rottinkinen, (tai muuta riittävän boheemia materiaalia) pyöreä ja matalahko lehtikori, jonka voi asetella keskelle tilavaa olohuonettaan, ja johon voi kaikki sisääntulevat lehdet heittää. Siististi omaan paikkaansa, mutta silti aina näkyvillä. Täydellinen kompromissi järjestelmällisyyden ja joustavuuden välillä!

Kotikotona aikoinaan (ja on vieläkin) oli juuri tällainen järjestely, ja elämä oli ainakin siltä osin helppoa. Lehdet löytyivät yhdestä paikasta, ja jos halusi nostalgioida viime viikon tai jopa viime vuoden lehdillä, tarvitsi vain kaivaa syvemmältä. Tosin, jos etsi jotain tiettyä lehteä, ei auttanut kuin sisukkaasti kaivaa. Toisaalta hyvin usein ainakin uteliaalle lapsen mielelle matka vanhoja lehtiä selaillen oli usein huomattavasti mielenkiintoisempi kuin itse päämäärä.

Uuteen kämppään on ehdottomasti jostain löydyttävä tällainen lehtikori, halkaisija vähintään metrin! Mutta mistä näitä löytää? Ilmeisesti idea ei ole valtavan suosittu, koska yleisimmät huonekalusivustot eivät lainkaan tunteneet tätä innovaatiota.

Vappuränni, elämän pituinen darra, kunnon flunssa ja messureissu Las Vegasiin aiheuttivat pienen katkoksen blogipäivityksiin.

Kun kalja maistuu viidettä päivää tai maailma kaatuu jokaiselta ilmansuunnalta päälle tahi jos ympärillä vilkkuvat sadat tuhannet neonvalot, ei blogikirjoittelu hirveästi kiinnosta.

Kirjoitteluun löytyi kuitenkin kahdelta maestrolta kaksi hienosti eriävää näkemystä:

Neil Gaiman kirjoittaa Anansi Boysin loppusanoissa, kuinka joutui pitämään koko kirjoitusprosessista kolmen kuukauden tauon, kun huomasi kirjan etenevän aivan liian synkkään suuntaan. Hienoa oli huomata sama myös itse kirjasta; ensimmäinen kolmannes Anansi Boysista on täysin hervotonta matalaliitoa, kunnes liidokki tömähtää yhtäkkiä maahan ja tarina raahautuu eteenpäin erittäin vaivalloisesti.  Viimeisen kolmanneksen alkaessa alun iloisuus ja anarkistisuus kuitenkin palaavat takaisin, ja loppuosa kirjasta on jälleen tuttua mestarin kädenjälkeä (suosittelen siis lukemaan, kuten myös kirjan sisarteoksen, American Godsin).

Poliittisesti aavistuksen epäkorrekti näkemys tulee Leif Segerstamilta, Helsingin kaupunginorkesterin johtajalta. Segerstam luonnehtii Hesarin kuukausiliitteessä sinfonioitaan (tällä hetkellä 146 kpl) suunnilleen seuraavasti: "Ne ovat kuin spermaa, niitä on paljon ja jotkut onnistuvat, jotkut eivät".

Eli pitäisi siis pitää joko pitkä tauko kuten Gaiman ja ladata akut täyteen uutta intoa, tai sitten vain pumpata menemään kuten Segerstam. Ehkä luotan jälkimmäiseen ja pumppaan vain menemään.

Juuri vapun alla saatiin viranomaisilta huolestuttavia uutisia. Äärimmäisen kätevä ja usean kesäterassipäivän pelastus, oluttorni, on nimittäin julistettu laittomaksi!

Määräyksen taustalla on alkoholiasetus, jonka mukaan yksittäiselle henkilölle ei saa tarjota kerrallaan yli litraa olutta. Alkoholiasetuksen tekstissä kuitenkin mainitaan, että Tuotevalvontakeskus "voi hyväksyä järjestelyn, jolla poiketaan 2 – 5 momentissa säädetystä.". Kyllähän tässä on selkeä tilanne, jossa järjestely pitää hyväksyä! Oluttorni on nimittäin erittäin kätevä tapa aloittaa kesäinen päivä isommankin seurueen kesken kaikessa rauhassa olutta itselleen kaataen.

En pysty uskomaan, että esimerkiksi neljälle hengelle myyty neljän litran annos aiheuttaisi minkäänlaisia kurinpidollisia ongelmia – ja jos aiheuttaa, näitä ongelmia varten on portsareiden arvostettu ja ammattitaitoinen veljeskunta. Isompi ongelma, johon Tuotevalvontakeskuksen tanttojen kannattaisi puuttua, ovat nämä ns. "lärvilaudat", jotka olen henkilökohtaisellakin tasolla moneen kertaan todennut paholaisen annoksiksi. Näiden 8 x salmari, 6 x tequila -annosten kieltämisellä saavutettaisiin vain positiivisia tuloksia.

En tiedä kenelle lähettäisin kansalaispalautetta, tai onko siitä raivoraittiin pääministerin edelleen jatkaessa vallankahvassa mitään hyötyäkään, mutta perustan silti omassa isossa päässäni Pro Oluttorni -liikkeen – toimintatapana taitaa olla liikkeen hiipumiseen asti vain vanhojen hyvien aikojen muistelu, oluttornin varjossa oli mukava siemailla jumalten juomaa…

(kuvien krediitti: qupo)

Päivitykset ovat viime aikoina olleet hieman harvassa, kaikenlaista kiirettä on ollut, ja eilen napsahti viimeinen niitti.

Nimittäin: Wlannetin tarjoamat verkkoyhteydet ovat pätkineet aika paljon viime aikoina ja samoin linksysin reititin on temppuillut runsaasti varsinkin linux-distribuutioita torrentoitaessa. Näiden seikkojen takia olen joutunut useasti buuttaamaan sekä reititintä että varmuuden vuoksi homePNA-modeemia.

Molemmissa laitteissa on tietenkin erilaiset ja erilaista jännitettä ulospaiskaavat muuntajatt, mutta täysin samanlaiset virtaliittimet. Eilen sitten kävi niin (Niin se käy.), että jälleen kerran IVO-buutatessani laitteita, kytkinkin virtapiuhat väärin päin. Pieni ja avuton homePNA-boksi sai siis yli kaksi kertaa yli sallitun latauksen siunattua jännitettä sisäänsä ja sanoi vaimeasti **poof** ja pölläytti toimintaa ylläpitävän pyhän savun leijailemaan kämppääni. Se siitä netistä sitten tältä erää.

Nyt pitäisi miettiä, käynkö hakemassa kaupasta uuden HomePNA-sovittimen, vai siirrynkö kenties ADSL-aikaan ja luovun wlannetin palveluksista kokonaan. Päätös täytynee tehdä kuitenkin ripeästi, koska tällä hetkellä ainoa tie kotoa internetiin vie Saunalahden 3G-verkon kautta…

Kurt Vonnegut kuoli hiljattain kypsässä 84 vuoden iässä. Tältä armottomalta satiirikolta jäi elämään monenlaisia kirjoja, novelleja ja mielipiteitä, mutta päällimmäisinä itselläni pyörivät "Kissan kehto" ja tietenkin "Teurastamo 5".

Kissan kehdosta väsäsin joskus pikkupoikana lukiossa huimaavan syväluotaavan esseen, joka ilmeisen armollisesti on sittemmin hukkunut ajan virtoihin. Teurastamo vitosen sen sijaan luin ihan hiljattain, ja vaikka en sitä sen enempää aiokaan analysoida, on kirjasta kuitenkin pakko nostaa esiin legendaarinen katkelma, joka kuvaa sodan ja ihmisen toiminnan mielettömyyttä paremmin kuin mikään muu kirjallinen tuotos.

Kyse on tietenkin Billyn takaperin näkemästä unesta, jonka alussa reikäiset ja haavoittuneita sekä kuolleita täynnä olevat amerikkalaiset pommittajat nousevat perä edellä englantilaiselta lentokentältä. Edelleen perä edellä Saksan yllä lentäen koneet sammuttavat "ihmeellisellä magnetismilla" Saksan kaupungeissa riehuvat tulipalot, keräävät liekit terässäiliöihin ja nostavat säiliöt koneisiin. Tämän jälkeen koneet palaavat Englantiin (luonnollisestikin perä edellä), ja lopulta tiedemiehet purkavat säiliöt ja hautaavat niiden sisältämän materiaalin huolellisesti maankuoreen, jotta ne eivät aiheuttaisi vahinkoa enää kenellekään. Ensimmäistä kertaa pätkää lukiessani oli pakko laskea kirja kädestä ja vain nauraa. Sitten yhtäkkiä tajusin, että nauran kuvaukselle miljoonia kuolonuhreja vaatineista Saksan tuhopommituksista. Niin se käy.

Vonnegut oli myös taitava novelisti, ja ystävällisesti mies kirjasi myös ohjeita tuleville novelisteille. Ohjeet on listattu monissa paikoissa, mutta ilmeisesti "alunperin" No Strings Attached -blogissa. Ohjeet ovat niin hyvät, että niitä kannattaa toistaa useamminkin, joten tässä tulee:

1. Use the time of a total stranger in such a way that he or she will not feel the time was wasted.

2. Give the reader at least one character he or she can root for.

3. Every character should want something, even if it is only a glass of water.

4. Every sentence must do one of two things — reveal character or advance the action.

5. Start as close to the end as possible.

6. Be a sadist. No matter how sweet and innocent your leading characters, make awful things happen to them — in order that the reader may see what they are made of.

7. Write to please just one person. If you open a window and make love to the world, so to speak, your story will get pneumonia.

8. Give your readers as much information as possible as soon as possible. To heck with suspense. Readers should have such complete understanding of what is going on, where and why, that they could finish the story themselves, should cockroaches eat the last few pages.

Ohjeet löytyvät painetussa muodossa Vonnegutin novellikokoelmalta, Bogombo Snuff Box. Näillä kahdeksalla pointilla itse kukin danbrown osaa jo vääntää uuden hittinovellin – sitten enää parikymmentä samanlaista lisää, ja kokoelma on valmis. Tosin kuten Vonnegut itsekin sanoi, oikeasti hyvät kirjailijat rikkovat seitsemää ohjetta kahdeksasta. Ainoastaan ensimmäistä sääntöä on ehdottomasti noudatettava.

Vonnegutia jäädään kaipaamaan ja mies muistetaan varmasti yhtenä suurimmista amerikkalaisista 1900-luvun kirjailijoista. Miehen tuotanto elää (toivottavasti) vähintään länsimaisen sivistyksen tuhoon saakka. Ja parempi muistokirjoitus löytyy esimerkiksi New York Timesilta.

Ylläkseltä on selvitty, laskut maksettu (sekä fyysiset, henkiset että taloudelliset), ja uusia haasteita odotellaan – onneksi niitä riittää.

Ensi viikon tiistaina Tavastialla The Ark, lauantaina kotioloissa megamassiivinen HMI XI "Nürnberg" ja kolminaisuuden täydentää 23.4. Within Temptation. Miten tällaisesta tykityksestä voi selvitä? Kuten kaiken, myös vastauksen takana on nainen.

Nimittäin, kapellimestari Susanna Mälkki antaa musiikin kuunteluun neuvojaan Suomen Kuvalehden numerossa 14-15/2007:

1. Mene lattialle makaamaan ja anna [musiikin] valua sisään.
2. Älä odota mitään, vaan unohda ennakko-oletus siitä, mitä musiikki on.
3. Ei ole väärää assosiaatiota.
4. Älä uuvuta päätäsi, älä kuuntele liikaa kerralla.

Vaikkakin ensimmäinen neuvo on hankalasti toteutettavissa keikkaolosuhteissa (onnistunee lähinnä tahattomasti), ovat muut neuvot erittäin hyviä; musiikille (pl. taustamusiikki tai helvetillinen novarotaatio) pitää antautua, vaikka sitten pistämällä silmät kiinni. Musiikkia ei saa ajatella ennakkoon hyvänä tai huonona, vaan musiikkina. Musiikki saa herättää mitä tahansa mielikuvia, tiloja tai tarinoita. Vaikka säveltäjä yrittäisi sanoa jotain, se ei aina ole tärkeää. Mälkki sanoo: "en minäkään aina [merkitystä] löydä… on paljon, mikä menee meikäläiseltäkin yli hilseen."

Viimeinen ohje konkretisoituu hyvin usein HMI-iltojen jälkeen. Pää on uupunut, ja musiikin kotikuunteluun tulee väistämättä joskus pitkäkin tauko. Tauko on kuitenkin kuin treenien välinen lepo; silloin musiikillinen maku kehittyy, assosiaatiot löytävät uusia polkuja ja seuraavan HMI:n kolkutellessa portteja huomaa, kuinka erilaiselta maailma taas kuulostaa.

Näillä ohjeilla – let there be music!

Blogi hiljenee taas hetkeksi pääsiäisloman kunniaksi. Tällä kertaa reissu suuntautuu Ylläkselle, hohtaville keväthangille.

Reissu on loistelias (ja ainoa tällä kaudella) mahdollisuus testata uunituoreita Rossareita, jotka mielenhäiriössä alennusmyynneistä ostin. Sattumalta jälkeenpäin arvosteluja lukiessani paljastui, että ostamani Rossignol Scratch Sprayer FS:t ovat sangen passelit sellaiseen laskuun (high grip on hardpack, high float on powder), mitä olin ajatellut Ylläksellä harrastaa (tai lähinnä opetella).

Tarkoitus olisi siis löytää viimeisen päälle tampattujen rinteiden ulkopuolelta hiukan uutta, syvempää ja jopa koskematonta lunta, jonka päällä uusien välineiden pitäisi olla kuin kotonaan. Eri asia on, onko laskija itse kotonaan, vai kutsuuko rinneravintola hyvinkin nopeasti.

Säätilan puolesta tilanne ei paljon parempi voisi olla, hiukan ripottelee uutta lunta ja torstai-aamuna paikalle päästyämme pääsemme varmasti korkkaamaan huippukuntoiset mestat. Tai sitten emme, joka tapauksessa edessä on mahtava viisi päivää huippuseurassa.

Huomenna ennen lähtöä on vielä silmäleikkauksen jälkitarkastus, tunnelmia sieltä, jos ehdin kirjoittelemaan. Sitten onkin kytkimen noston paikka ja kokka kohti Lappia. Läpi yön ajellaan, ja torstaina pääsee haistelemaan pitkästä aikaa lumisia maisemia.

Salasanahallinta on yksi nykyaikaisen ja tehokkaan tietoturvan peruselementeistä.
 
Lemmikkien, lapsien, äitien, isien tai parhaiden kriketinpelaajien nimiä ei yleisesti pidetä hyvinä salasanoina. Sen sijaan hyviä salasanoja ovat esimerkiksi HYJHj37khLIG49 tai JKH649GgyityHJkjh57. Hyvän salasanan ominaisuuksia ovat siis pituus ja vaikeaselkoisuus. Heikkoutena hyvässä salasanassa on sen muistamisen vaikeus.

Kaikissa tilanteissa salasanan ei kuitenkaan tarvitse olla huippuvaikea. Tällaisia tilanteita ovat mm. hotellien, lentokenttien tai muiden vastaavien tilojen internet-yhteydet. Näissä tapauksissa salasanat ovat lyhytikäisiä, eikä niillä pääse kovinkaan salaisiin tai kriittisiin paikkoihin mellastamaan. Jostakin syystä hotelleissa ja lentokentillä salasanat usein ovat kuitenkin edellä mainittujen HYJHj37khLIG49 ja JKH649GgyityHJkjh57:n sekoituksia.

Salasanat eivät kuitenkaan ole vaikeita torinolaisessa NH Santo Stefano -hotellissa. Pyhän Tapanin majatalossa internet-yhteyden muodostamiseksi tarvittava salasana arvotaan ilmeisesti englannin kielen sanaluettelosta ilman sen kummempaa filtteröintiä. Pokassa oli pitelemistä, kun viehättävä vastaanottovirkailija ojensi lapun, johon tarvittava tunnus/salasana-pari oli printattu. Respatytön arvoituksellisesta hymystä päättelin, että tyttö oli itsekin huomannut tilanteen sähköisyyden. Tai sitten vain kuvittelin…

Tänään tuli 30 päivää täyteen leikkauksesta, ja silmät ovat täysin oireettomat eikä kosteustippojakaan enää joka päivä edes tarvitse. Kevätaurinko alkaa mukavasti jo paistamaan, joten aurinkolasien käyttö on tärkeää, sillä auringonvalo lisää erityisesti PRK-leikkauksen jälkeen arpisamentuman muodostumista. Reseptin mukaisesti kortisonitippoja pitää tiputella seuraavan kuukauden ajan kaksi kertaa päivässä ja sen jälkeen vielä kuukausi kerran päivässä.

Näöntarkkuus on parantunut lähestulkoon tasaisesti koko kuukauden ajan. Kuukausikontrollin aikakin alkaa jo olla, mutta yllättäen en ole saanut vielä aikaa varatuksi. Yksityistä kontrollia olen tietenkin tehnyt, aina luotettava Wikipedia pulautti tietoja vanhasta kunnon näöntarkastustaulusta, jonka nimi on "Snellen Chart".

Snellen Chartin kehitti hollantilainen silmälääkäri Hermann Snellen vuonna 1862, joten copyrightit ovat jo umpeutuneet ja taulusta löytyy helposti eri versioita printattavaksi vaikka huoneentauluksi (isompi versio (pdf), tulostusohjeet). Oikean katseluetäisyyden saa laskettua kaavasta (A-kirjaimen korkeus millimetreissä / 88) * 6. Rivi, jolla on seitsemän kirjainta, on käsittääkseni "20/20 vision" eli tri Snellenin asettama "referenssinäkö", ei siis suinkaan paras mahdollinen näkö.

Vähitellen alkavat erilaiset silmälaseihin liittyvät pakkoliikkeetkin helpottamaan, enkä tosiaankaan kaipaa vanhoja rillipääaikoja takaisin. Leikkaukseen uponneet 3000 euroa ovat osoittautuneet parhaaksi sijoitukseksi ikinä.

Niin ja se oma näkö mitattuna em. kotipolttoisilla tarkastustauluilla on suunnilleen tuota 20/20-luokkaa, ehkä hiukan huonompi, n. 20/25. Eli ei mikään paras mahdollinen vielä, mutta tästäkin näön pitäisi vielä jonkun verran parantua. PRK:n ansiosta korjausleikkaukseenkin on vielä mahdollisuus, jos näkö yhtäkkiä lähtisikin huononemaan.

Elämänmuutos tai uuden harrastuksen aloittaminen vaatii aina kunnon välineet.

Hiljattain totesin, että painoa on taas ne maagiset viisi kiloa liikaa, ja päätin yrittää päästä eroon liikakiloista. Laihdutus vaatii luonnollisesti pieniä elämäntapamuutoksia, joista yksi on aktiivisen lenkkeilyharrastuksen aloittaminen (aktiivinen = vähintään kaksi tunnin lenkkiä viikossa). Jotta lenkkeilymotivaatio heräisi ja pysyisi elossa, tarvitaan leikkikaluja.

Yksi tarpeellinen leikkikalu on sykemittari. Lueskelin muutaman tunnin erilaisia kuntoiluaiheisia foorumeita ja vertailin laitteiden ominaisuuksia, ja päätin tärvätä rahani Suunto T3 -sykemittariin. Laite näytti kyntensä samantien paljastamalla, että kestävyyskunto ei ollutkaan aivan niin hyvä kuin olin luullut. Tähänastiset lenkit ovatkin olleet liian kovavauhtisia – ei siis ihme, että lenkkeilyharrastus on aina hiipunut ylirasitukseen ja "veren makuun" suussa. Mittarin avulla voi oppia juoksemaan riittävän hitaasti.

Vanhat juoksutossutkin olivat tulleet jo maallisen vaelluksensa päätepisteeseen, joten ostin uudet kengätkin – tämän kevään muotiväri kengissä ainakin minulla on nyt sitten neonkeltainen. Enpähän jää ainakaan autoilijoilta huomaamatta.

Toinen motivoiva tekijä on kaveripaine. Siksipä elämänmuutosprosessiin liittyy pieni hyväntuulinen vedonlyönti ja tulosten seuranta ja kommentointi – tarkkaavaiset lukijat löytävät linkin aivan lähimaastosta.

Lenkkeilyn, salibandyn ja Wii Sportsin voimalla ensi kesänä M-koon t-paitaan sonnustautuminen ei näytä enää naurettavalta!

NimBlogin ilmaisten vinkkien kerho tarjoaa tällä kertaa neuvoja matkaanlähtijöille.

Kaikille pitäisi olla selvää, että matkalle lähtiessä matkustusdokumenttien, kuten lentolippujen, passien, henkilökorttien ja viisumien on syytä olla kunnossa ja varmasti mukana. Dokumenttien voimassaoloaika on myös hyvä tarkistaa.

Aina tarkistuksille ei kuitenkaan jää aikaa, ja saattaapa käydä jopa niin, että tyystin unohtaa passinsa olevan säpäleinä. Tilanteen vakavuus kuitenkin ilmenee yleensä viimeistään ensimmäisellä passintarkastuspisteellä. Näin myös tällä kertaa Zakopaneen kohdistuneella matkalla.

Oheisesta kuvasta näkee, minkäkuntoisella läpyskällä allekirjoittanut lähti rohkeasti ja silmät sirrittäen valtakunnan rajoja ylittämään. Samantien Helsingin Katajanokalla tuli kylmää vettä niskaan, kun suomalainen rajavartija ilmoitti mielipiteenään, että "tällä passilla et ikinä pääse Viroon". "Ei se mitään, päästä edes laivaan", totesin kylmänviileästi, vaikka tosiasiassa pieni ruikku oli jo housuun päässyt. Loppuuko hiihtolomareissu jo ennen alkamistaan? Mitä ihmeen pahaa karmaa maksan taas takaisin?

Passin kehno kunto ja Viroon pääsyn epävarmuus kalvasivat mieltä lähes koko laivamatkan ajan, kunnes juuri ennen maihinnousua rytmiryhmän hyväsydäminen jäsen heitti avukseni passinkannet samalla kertoen matkustaneensa Kauko-Idässä useiden maiden alueella samanlaisella rikkinäisellä passilla. Tämä itseluottamuksen nostatus oli juuri sitä mitä tarvittiin rajan menestyksekkääseen ylittämiseen, ja niinhän siinä kävi, että virolainen rajauuno tuskin edes huomasi, että passi oli hajalla.

Edessä oli kuitenkin vielä useita rajanylityksiä, ennen kuin oltaisiin Puolassa. Onneksi entisistä Itä-Euroopan ajoista on jo päästy, eikä yksikään rajatarkastaja ollut enää kovinkaan kiinnostunut muotoseikoista – olimmehan kuitenkin jo Viron rajan ylittäneet. Vasta Slovakian puolelle matkustettaessa sikäläinen yli-innokas tarkastaja otti kovan onnen passin käteensä runnoten sen lopullisesti säpäleiksi puheryöpyn kera. Ilmeestä päätellen tosin näytti siltä, että passitarkastaja luuli itse rikkoneensa dokumentin.

Tarinan opetus: Älkää koettako onneanne rupisilla passeilla. Pikapassin saa vuorokaudessa – ei pitäisi olla ylivoimaista hoitaa peruselementit kuntoon. Minulle kuitenkin tällä kertaa oli – eikä viimeistä kertaa, pahoin pelkään. Ensi viikolla olen kuitenkin jo uunituoreen biometrisen passin helpottunut omistaja.

PS: Prkl, passi ollut lähellekään 10 vuoden ikäänsä täyttänyt! Passivanhuksella oli ikää korkeintaan 9 v 2 kk.
PPS: Ilmeisesti EU:n innokkaimmat passivirkailijat ovat suomalaisia.