Suomessa on kuitenkin jo monta vuotta toiminut ainakin kaksi antikvariaattien yhteistä nettikirjakauppaa, nimittäin antikvariaatti.net ja antikka.net. Olen itsekin näitä muutaman kerran käyttänyt, ja hyvin on toiminut jokaisella kerralla. Suurin ulkomainen nettiantikvariaatti lienee abebooks.com, josta on niin ikään hyviä kokemuksia. Viimeksi mainittu taitaa olla puhtaana kirjakauppana mahtavampi kuin itse Amazon.com.

Näiden olemassaolevien kirjakauppaportaalien ero Infon toimintamalliin näyttää olevan se, että ko. kauppapaikat toimivat korostetusti vain välittäjinä varsinaisille antikvariaateille. Infon sivuja selailemalla ei helposti löytänyt tietoa, mitkä antikvariaatit palveluun osallistuvat, ja kirjan myyvän antikvariaatin nimikin paljastui vasta ostoskorin sisällön muokkaussivulta hyvin monen klikkailun takaa. Muissa kauppapaikossa myyjäyrityksen nimi ja muut tiedot olivat paljon näkyvämmin ja kattavammin esillä. Infon kannattaisi tätä puolta vielä parantaa.

Kaikenkaikkiaan Infon sivut näyttivät toimivan kuitenkin melko hyvin, ja erityisenä vahvuutena on sivuillakin paljon mainostettu uusien ja vanhojen suomenkielisten kirjojen haku yhdellä ja samalla haulla – tosin hakutulokset on hieman kömpelösti jaettu kahteen eri ryhmään. Ensimmäisenä näytetään luonnollisesti pelkästään uusia kirjoja myyvien Infon omien kirjakauppojen hakutulokset.

Mielenkiintoista nähdä, miten hyvin Infon ratkaisu saa tuulta alleen. Kilpailu ja tarjonnan lisääminen ovat hyviä asioita. Info on tunnettu ja hyvämaineinen brändi, joten tavallinenkin kirjanostaja saattaa tutustua nettiantikvariaattien tarjontaan entistä enemmän. Kaikki eivät ole välttämättä vielä hokanneetkaan, että nykyään ei ole enää pakko mennä yskimään pölyä nuhjuisiin antikoihin löytääkseen Taikavuorelle. Tämä on tärkeä asia, sillä antikvariaatit alkavat olla ainoita paikkoja, joista vanhoja klassikoita varsinkin suomen kielellä enää omakseen saa, kuten Kiiltomato.netin pääkirjoittaja toteaa.

Tällaiset pieniä kauppoja yhteenkokoavat portaalit alkavat olla lähes elinehto liiketoiminnalle, ja avaavat pienillekin maakuntien kaupoille laajemmat markkinat. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Kipa-kirjakauppaketju, jonka verkkokaupan kautta voi tilata tabermanninsa kannatusmielessä vaikkapa Huittisten kirjakaupasta!

Kirja oikein käytettynä (= ei-poltettuna) on ekologinen, hiiltä sitova ja elämyksiä tarjoava kapine!

Spekuloin väärin. Tänään nimittäin “huomasin” Amazonin kotisivuilla ISON uutisen: Nyt Kindleä taas saa! Edelleenkin versio on 1.0, ominaisuudet ovat samat, hinta on edelleen sama suolainen 400 dollaria, eikä Euroopan julkaisusta ole vielä mitään tietoa.

Amazon.comin perustajan Jeff Bezosin kirjettä lukiessa melkein uskookin, että Kindlen uskomaton suosio vain jälleen kerran täydellisesti yllätti laskelmia tehneet analyytikot. Mukava oli kuitenkin huomata, että Bezos ei ole vieläkään lähetyssaarnaajatyyliään hukannut.

Kindlen tyyliset langattomasti kirjakauppaan ja kirjastoon kytkeytyvät e-ink-laitteet ovat eittämättä tulevaisuutta. Tahtoo oman!

Jos on kiire vielä viime vuonna ikuisiksi itseään luulleilla opiskelijoilla, niin kiire on kaksinkertainen graduvirityksiä vastaanottavilla laitoksilla ja tiedekunnilla. Pitäisi sekä antaa asiantuntevia ja hyödyllisiä kommentteja että huomata mahdolliset huijaus-copypastetuksetkin. Vielä nykyään kopiointiyritykset paljastuvat ennemmin tai myöhemmin, mutta miten käy jatkossa, kun yleisesti saatavilla olevan tiedon määrä jatkuvasti lisääntyy ja ennen kaikkea kun näitä tietoja yhdistelevät algoritmit riittävästi parantuvat?

Algoritmiikan paranemisesta on jo olemassa melko vaikuttava esimerkki: Philip Parker, liikkeenjohtamisen professori Inseadin kauppakorkeakoulusta Pariisista, on nimittäin “kirjoittanut” kehittämillään algoritmeilla ja internetistä vapaasti löydettävissä olevalla tiedolla yli 200 000 kirjaa lähes kaikesta kuviteltavissa olevasta aineistosta. Amazon.com listaa näistä yli 140 000.

Youtube-video paljastaa “kirjoittamisprosessin” melko suoraviivaiseksi tapahtumaksi. (video kertoo  Parkerin kehittämän teknologian käyttömahdollisuuksista myös mm. opetuspeleissä) Ohjelmistolle syötetään rajattu määrä faktoja ja tämän jälkeen softa pulauttaa käyttövalmiin kirjan. Ei tämä tietenkään aitoa uutta tietoa tuota, mutta helpottaisi varmasti graduissa ja jopa korkeamman luokan kirjallisuudessa ainakin “aikaisempi tutkimus” -osion vääntämistä. Sehän tuntuu olevan pakkopullaa jo nyt, johon harva omia suuria ajatuksiaan paukuttaa.

Epätoivoisten gradujenkirjoittajien auttamisen sijaan tällaisten menetelmien hyödyllisempi käyttötarkoitus lienee sittenkin vaikeasti kaivettavissa olevan ja pienen kysynnän uhriksi joutuvan tiedon helpomman jäsentämisen mahdollistaminen. Itse asiassa tämänkaltaisen teknologian tutkiminen, analysointi ja eteenpäin kehittäminen olisi aivan mainio gradun aihe! Konstruktiivinen osuuskin olisi lähes legendaarisella metatasolla. Voisiko tässä tapauksessa koko gradun pullauttaa nojautuen pelkkään algoritmiin ja näin todistaa menetelmän nerokkuus tai aikaisemmin huomaamatta jäänyt sisäänrakennettu heikkous?

PS: Tuntuu muutenkin siltä, että epäseksikäs informaatiotutkimus kehittyy kaiken muun tieteen varjossa hurjempaa vauhtia eteenpäin kuin itse tajuankaan; Googlen etusivu on vain pintakuohua. Viiden vuoden päästä research-on-demand on yhtä helppoa kuin “I’m feeling lucky”.

Kirja-arvostelun kohteena oli Orlando Figesin The Whisperers: Private Life in Stalin’s Russia, ja kuvasta tuijotti Elizaveta Delibash vuonna 1949 (21-vuotiaana) pahimpien vainojen ollessa jo ohi. Kirja on arvosteltu (lähinnä lytätty) myös uusimmassa LRB:ssä (valitettavasti juttu on vain tilaajien luettavissa).

Sama kuva on tietenkin ihailtavissa myös Figesin omien sivujen kuvagalleriassa, mutta jotenkin sanomalehteen painettu hieman suttuinen versio on edelleen tehokkaampi. Pelko, lohduttomuus, tuska, herkkyys ja käsittämätön kauneus puristettuna yhteen katseeseen. Harvinaista herkkua.

Ja nyt pitäisi enää vastustaa kiusausta tilata kirja…

Availability: Temporarily out of stock. Order now and we’ll deliver when available. We’ll e-mail you with an estimated delivery date as soon as we have more information. Your account will only be charged when we ship the item. Ships from and sold by Amazon.com. Gift-wrap available.

Kindle Availability
Due to heavy customer demand, Kindle is temporarily sold out. We are working hard to manufacture Kindles as quickly as possible and are prioritizing orders on a first come, first served basis. Please ORDER KINDLE NOW to reserve your place in line. We will keep you informed by email as we get more precise delivery dates. Note that Kindles cannot currently be sold or shipped to customers living outside of the U.S.

Jotenkin tuntuu, että tuo “heavy customer demand” on hevonpaskaa, ja Amazon parantelee laitettaan yleisöltä salassa. Kindle kakkosta odotellessa – laitteen premissi on loistava, ja jos homma vain saadaan toimimaan ja ennen kaikkea hinta painettua järkeviin mittoihin niin menestys on taattu.

Toivotaan, että Amazon tekee läpimurron, tai lähinnä että ainakaan Sony ei tätä markkinaa valtaa. Ainakin käytettävyysgurujen piirissä Amazonin ensimmäistäkin versiota pidetään Sonyn vastaavaa parempana. Varsinkin Amazonin tarjonta ja sisällön lataamisen helppous ovat murskaavan hyviä.

1. Poignant
2. Compelling
3. Intriguing
4. Eschew
5. Craft
6. Muse
7. Lyrical

Ja kaikki yhteen lauseeseen:

“Mario Puzo’s intriguing novel eschews the lyrical as the author instead crafts a poignant tale of family life and muses on the compelling doings of the Mob.”

Kommenteissa paljon lisää kiellettyjä sanoja. Tällaiset jutut muistuttavat tehokkaasti, että englanti todella on erittäin rikas kieli, varsinkin sanastoltaan. Me Steve Jobsin vetämiä tiedotustilaisuuksia tuijottavat unohdamme sen joskus.

Vaikka onkin hauskaa löytää ihminen, joka kiinnostavuuden on lisäksi samanhenkinen lukija, ei ainakaan itselläni (joo joo, massiivista kokemusta onkin) minkäänlainen kirjamaku tai edes hirvittävät suosikkikirjat ole ylitsepääsemättömänä ongelma olleet. Tosin jutussa mainitaan, että saattaa olla sukupuolikysymys: (mikä nykyään ei ole? lat.huom.)

Rare is the guy who’d throw a pretty girl out of bed for revealing her imperfect taste in books.

Maailmassa on kirjoja ja ihmisiä niin helvetisti, että todennäköisyys sille, että kaksi ennalta toisilleen tuntematonta ihmistä olisi samaa mieltä mistä tahansa kirjasta (perusteluineen!) on aika pieni. Oikeastaan on parempi, jos tutustumisvaiheessa luettujen kirjojen luettelo olisi hyvinkin kohtaamaton; siitähän saa hyvää harjoitusta keskustella kirjoista, joita ei ole lukenut ja (teko)syyn tuputtaa onnettomalle toiselle puolet mielikirjoistaan luettavaksi. Sama pätee myös elokuviin ja musiikkiin (ja kyllä, syyllistyn tähän usein).

Tarinan opetus ja totuus on kuitenkin piilotettu tarinan sivuun linkitettyyn blogiin ja sen kommentteihin:

Suffice it to say that for those of us cursed with literary interests — and no small amount of intellectual snobbery — taste in books can have a limiting effect on our romantic lives. It’s hard enough to find someone compatible based on the basics — looks, brains, interests, morals — without upping the ante with taste in books.

Ja (kommenteista)

Let our passion for literature expand our lives, not make them more narrow.

Nämä sanat luettuani ja ymmärrettyänikin linkkaan silti omaan kirjastooni ja pakkaan rosebud-armybagiini taas joitain turhia kirjoja laukunpainoksi – tyhjä laukku on hölmön näköinen. Benjamin Kunkelin Jumissa ja Richard Dawkinsin Blind Watchmaker tasapainotettuna Carl Hiaasenin Skin Tightilla on varmaan sopiva setti.

Tärkeintä on olla ennakkoluuloton, mutta tietää suunnilleen, mistä tykkää. On ihan OK tykätä Dan Brownista, mutta Reijo Mäki alkaa olla jo riskirajoilla. Mutta: jos toisen osapuolen kotona/kämpässä/sillanala-asumuksessa ei ole lainkaan kirjoja, on parasta suunnata kohti ulko-ovea ja tilata taksi.

(ja olipas mukava kirjoittaa muustakin kuin Sampopankista)

Hinta on halpa (12k), asiakaskunta värikäs ja homma taatusti mielenkiintoista. Lupaan lähteä palkattomaksi apumieheksi ja ostaa ainakin 2 kirjaa kuukaudessa!

Melkein ostin itse, mutta en sittenkään uskaltanut. Jatkossa pitää miettiä, olisiko kirjakauppiaan ura mielekäs. Joskushan ne unelmatkin on toteutettava.

Päivitys: Morossa on juttu kirjakaupan nykyisestä omistajasta. Ja myönnetään, tässä on oma lehmä ojassa. Olen muuttamassa ko. liikkeen yläkertaan, ja olisi tosi hauskaa, jos alakerrassa olisi kirjakauppa.

Saako erotisoida? Tar on ruotsiksi ottaa. Kåt on kiimainen. Tus – senhän te tiedätte. Se on elämän tarkootus. 

Uskomatonta, miten joillekin ihmisille on jaettu lahjakkuutta, älyä ja sosiaalista pääomaa (ei pelkkää positiivista pääomaa – miehen tapauksessa siis kykyä juoda viinaa krapulatta ja iskeä naisia seurauksitta) ilman mitään rajaa.

Asunto? Eikö sinulla ole paikallista naista? Hanki semmoinen, tulee halvemmaksi. Tämä on kokeneen maailmanmatkaajan neuvo!

– opettaja Segerstam oppilaalleen

Tällä kertaa jälleensyntymisen takana on ilmeisesti hollantilainen yhteenliittymä, ja bisnesideana on hyödyntää Commodoren kivikovaa pelikonemainetta tuomalla markkinoille sarja pelikäyttöön kustoimoituja PC-koneita. Speksit ovat kieltämättä vaikuttavia, 4 gigaa muistia, Intelin Quad Core prossat ja tietenkin pari kappaletta Nvidian GTX8800-näytönohjaimia ja päälle 1000 watin virtalähde. Komeus on vielä pakattu mahdollisimman vinkeään koteloon, jonka voi itse valita sadasta vaihtoehdosta tai kustoimoida ihan omansa. Joka koneen mukaan isketään vielä C64-emulaattori ja 50 peliä.

Commodoren historiasta on kirjoitettu mainio kirja, "On The Edge – The Spectacular Rise and Fall of Commodore". Nykyään usein unohdettu tietokonealan pioneeri nostetaan kirjassa sille kuuluvaan asemaan -  täytyy muistaa, että Commodore 64 on edelleen maailman myydyin tietokonemalli ja että Amiga oli esittelyvuonnaan 1984 jotain aivan käsittämättömän hienoa (tosin Amigan kehitti itsenäinen yritys, jonka Commodore osti 1985). Jos kiinnostaa tietää, miten syntyivät VIC-20, C64 ja Amiga, ja kuinka hullua elämä oli Jack Tramielin johtamassa Commodoressa ja kuinka toinen toistaan onnettomammat toimitusjohtajat ja omistaja Irving Gould lopulta ajoivat firman konkurssiin, kannattaa ehdottomasti tutustua tähän kirjaan. Teksti on vetävää ja perustuu suurilta osin haastatteluihin, joten kauaa ei nokka tuhise tässä 550-sivuisessa opuksessa.

Kirja nostaa myös hienosti esiin 6502-prosessorin suunnittelijan Chuck Peddlen ja leimaa mm. Steve Wozniakin pelkäksi amatööriksi, joka kasasi Applensa vapaasti saatavista osista samaan aikaan kun Peddle loi 6502:n hiekasta ja vedestä. Epyxin kehittämän käsikonsoli Lynxin kohtalosta oli myös muutama varsin mielenkiintoinen pätkä. Pääpihvi kirjassa ovat kuitenkin kertomukset Commodoren alkuajoista, mm. hulluista päivistä, jolloin legendaarinen Jack Tramiel raivoaa CES-messujen lähestyessä ja miten koko Commodoren ydinporukka eli toimistolla ja yritti saada C64:n toimimaan 10 minuuttia yhtä soittoa. Avartavaa olivat myös pätkät Amiga, Inc.:n alkuajoista ennen Commodoren ja Atarin taistelua firman teknologioista. Amiga, Inc. teki ensimmäiset vuotensa Atari 2600 -pelejä ja joystickeja, mutta kaikki tämä oli pelkkää kulissia. Esiripun takana Jay Miner ja kumppanit suunnittelivat vallankumousta…

Ensimmäinen tarina, Geoffrey Blumin käsikirjoittama ja Daniel Brancan kuvittama "Tupu, Hupu ja Lupu: Häntä heiluttaa koiraa" käynnistyy isolla maisemakuvalla Ankkalinnan "rantaviivan helmestä", Neulankärjen koirapuistosta. Puisto on oikeasti vain vanhan kaatopaikan täytemaata, jonka kaupunkilaiset ovat ottaneet omaksi tilakseen. Kaupunginisiä ei tällainen meininki miellytä, ja he kääntyvätkin Roopen puoleen parantaakseen alueen hyötykäyttöä. Muutaman mutkan jälkeen Roope rakennusporukoineen saa Neulankärjen uuteen uskoon, mutta koiranulkoiluttajan pestin saanut Aku lopulta tuhoaa tahattomasti setänsä suunnitelmat ja joutuu ties kuinka monennen kerran maanpakoon, tällä kertaa Alaskaan postivaljakon ajajaksi.

Tarina osoittaa kaupunginisien ja gryndereiden ahneuden, joka ilmenee Roopen käyttäessä pimeää työvoimaa ja kaupunginhallituksen hyväksyessä rahanhimossaan Roopen visionääriset suunnitelmat. Veljenpoikien ystävä, moottoripyöräjengiläinen Pena Pahansuo luennoi pojille myös elämän kovuudesta puolustaessaan päätöstään työskennellä Roopen työmaalla:

"Luulitteko minua sankariksi, koska olen vaarallinen ja jännittävä? Teillä vekaroilla on vielä paljon opittavaa kovassa maailmassa selviytymisestä. Minä en ole visinonääri kuten Roope enkä partiopoika kuten te. Tarvitsen rahaa pyörän varaosiin ja koiran ruokaan. Katsokaa setäänne. Luuletteko, että hänestä on hauskaa esittää lapsenlikkaa 12 ahnaalle piskille? Se on kovaa työtä."

Tarinan kyynisestä perusvireestä huolimatta piirrosjälki on erittäin notkeaa ja ajoittain jopa hauskaakin, varsinkin lintujensuojelijoiden (Laila Lonksunokan johtama LAPPU, eli LAululintujen PuolestaPUhujat) mielenosoitus ja sen hajottaminen ovat hervotonta katseltavaa. Akun toilailut koiralauman kanssa ovat tarinan arvolle sopiva tasokkaan anarkistinen lopetus.

Lehden toinen tarina, Lars Jensenin käsikirjoittama ja Nuñezin piirtämä "Karhukopla: Oikeusapua", tarttuu ainakin amerikkalaista oikeuskäytäntöä rasittavan lakimiesgloorian kimppuun. Tarinassa Karhukoplakolmikon serkku 176-567 saapuu Ankkalinnaan ja tarjoaa vakiokolmikolle apuaan. Ennen pitkää Kopla joutuukin oikeuden eteen pankkiryöstöstä, ja lakimiesserkun taidoille on käyttöä. Totuutta manipuloimalla ja todistajia ahdistelemalla serkku järjestää Koplan vapaalle jalalle. Roistojen ahneus menee kuitenkin jälleen kerran liian pitkälle, ja lopulta koko konkkaronkka narauttaa toisensa ja joutuvat tiilenpäitä lukemaan.

Tämäkin tarina osoittaa erään  nyky-yhteiskunnan ongelmista; riittävästi selittämällä ja kerrottavat asiat sopivasti valitsemalla valkoinenkin saadaan näyttämään mustalta. Hiukan vanhemmat lukijat arvostavat varmasti myös nerokasta viittausta O.J. Simpsonin oikeudekäyntiin. Piirrosjälki on tällä kertaa hieman vaisua, ainoastaan Ankkalinnan kaupunginsyyttäjään on saatu hieman eloisuutta.

Kolmas ja viimeinen tarina, "Aku Ankka: Kuntosali kotioloissa" on Stefan Petruchan käsikirjoittama, piirrokset ovat Millet’n käsialaa. Akun omalääkäri ehdottaa Akulle uuden liikuntaharrastuksen aloittamista, ja järkytyttyään Kuntoklubien jäsenyyshinnoista ja laadukkaitten kuntoiluvälineitten kalleudesta Aku päättää ostaa hieman rähjäisemmän näköisestä putiikista itse koottavan monitoimilaitteen. Kamppailtuaan rakennusprojektin kanssa lähes kaksi vuorokautta yhteen putkeen (koottuaan laitteen ainakin kolmesti) Aku saa vihdoinkin vimpaimen kasaan, mutta raivostuu huomattuaan, että laitteen kanssa tappelu onkin jo vienyt Akun lanteilta pois lääkärin vaatimat viisi kiloa. Kuntolaite jääkin ilmeisesti käyttöä vaille.

Tarinan loppuratkaisu on ontuva, mutta muilta osiltaan laatu on hyvää. Kaikki ovat joskus taistelleet 1000-osaisten Ikea-kaapistojen parissa, eikä ole ainutkertaista, että lopulta laitteet joutuu kasaamaan ainakin kahdesti, ennen kuin menee oikein. Muistutus halpisliikkeiden laadusta ja puutteellisesta asiakastuesta (liike ei myy varaosia lainkaan, vaan Akun on vaihdettava viallinen tuote kokonaan uuteen ja aloitettava kasaustyö alusta, ohjekirja on saatavilla vain japaniksi) on hyödyllinen. Siis jälleen kerran opettavainen tarina lapsille. Akun raivo, väsymys ja turhautuminen on elävästi kuvitettu, mutta todellinen helmi on lääkärin vastaanoton huoneentaulun motto: "Älä ole valas, laske paino alas".

Tarinoiden sävy ja pohjavire on siis muuttunut vuosien saatossa – enää ei voida sanoa, että Ankkalinnan elämä tukee kapitalistista ihannetta, tuputtaisi amerikkalaista elämänmenoa tai rohkaisisi alkuperäiskansojen riistoon kuten ennen. Päinvastoin, tarinat tuovat esiin moraalisesti epäilyttäviä käytäntöjä aivan lähipiiristämme, ja sellaisia, joihin törmäämme myös jokapäiväisessä elämässämme. Toivottavasti Akuja vielä luetaan, ja toivottavasti lapset tekevät tarinoiden pohjalta tiukkoja kysymyksiä vanhemmilleen. "Miksi Roope palkkaa ihmisiä, vasta kun kuulee, etteivät he kuulu liittoon?". "Miksi karhukopla pääsee vapaaksi, vaikka he ovat syyllisiä?" ja "Miksi rikkinäiseen laitteeseen ei myydä varaosia?". Nämä ovat asioita, joihin ei tarjota vastauksia tosielämässä. On silti ilahduttavaa, että joku näitä edes kyselee.

Kirja selittää sarjakuvien filosofiaa, historiaa ja ymmärtämistä tutkimuskohteensa sarjakuvan keinoin. Olen valmis julistamaan kirjan jo pienen selailun perusteella mestariteokseksi. Kirja on pakollista luettavaa kaikille, jotka ovat edes aavistuksen kiinnostuneita sarjakuvista, sarjakuvien lukemisesta, ymmärtämisestä, sarjakuvilla vaikuttamisen keinoista ja kätketyistä tempuista. Teos avaa sarjakuvien kielen.

Ohessa on kuva eräästä kirjan aukeamasta, jossa tekijä käsittelee sarjakuvaruutujen ja mielikuvituksen suhdetta. Amazonin sivuilta voi tsekata kirjan etu- ja takakannen sekä toisenlaisen otteen sisällöstä.

Kirja avaa ainakin allekirjoittaneelle täysin uusia näkökulmia sarjakuvien lukemiseen (taidekoulutus on jäänyt väliin), ei edes Aku Ankka säästyne enää analysoinnilta. Tai no, Akua olen toki analysoinut ennenkin ainakin tekstin tasolla, ehkä huomio kiinnittyy nyt myös kuvalliseen antiin.

Apropos, vaikka akkarin taso on loiston vuosista pudonnut, niin esimerkiksi edellisen numeron (4/2007) jokainen pätkä oli hyvä, jopa niin hyvä, että taidan palata aiheeseen lähiaikoina. Otsikkokin on jo valmiina, kunnianosoitus sosialistisen Chilen kuohuissa 1971 ilmestyneelle Ariel Dorfmanin ja Armand Mattelartin tutkielmalle "Kuinka Aku Ankkaa luetaan". Katsotaan, onko Aku Ankan maailmankuva vielä niin lohduton kuin chileläisten kirjasessa väitetään, tai voiko Aku Ankan avulla sanoa jotain omasta maailmastamme, kuten Jukka Relander pyrkii osoittamaan uudemmassa kirjassaan "Ankkalinna ja lajien synty" (2004).

(Analysoidaan Akua, koska kärsivällisyys ja/tai henkinen kapasiteetti eivät koskaan riitä lukemaan saatika tajuamaan Spenglerin "Länsimaiden perikatoa", hyvä jos Sin Cityä tajuaa)

The London Review of Books was founded in 1979, during the year-long lock-out at the Times. For the first six months, the LRB appeared as an insert in the New York Review of Books. In May 1980, the London Review of Books jumped out of the parental pouch and became a fully independent literary paper. It has been published twice a month ever since.

The London Review of Books has been dedicated to carrying on the tradition of the English essay. In this respect, it is not very different from one of the great 19th-century periodicals. It gives its contributors the space and freedom to develop their ideas at length and in depth.

Itselleni lehti on tullut tammikuusta 2005 lähtien, ja vaikka lehti ei ole halpa ja vaikka hyvin moni artikkeli on jäänyt lukematta, tilaus ei ole kaduttanut. Hyvän englanninkielisen esseen lukeminen on aina paikallaan, vaikka meikäläisen lukutaidolla ja sivistystasolla lukemisen ymmärtäminen saatika sisäistäminen ei aina onnistu.

Viikon alussa tupsahti taas uusi numero, ja ensimmäisen selailun jälkeen haaviin tarttui kaksi mielenkiintoista artikkelia. Hauskempi ja lyhyempi on "Short Cuts" -palstalta Thomas Jonesin hulvaton kertomus elektronisista kirjoista ja Michael Crichtonista. Toinen, vakavampi ja pidempi on Pakistanin diktaattorin Pervez Musharrafin omaelämäkerran arvostelu.

Musharrafin kirjan arvostelu on malliesimerkki hyvästä arvostelusta; kirjan käsittelemä aihe on perusteellisesti taustoitettu, ja arvostelun luettuaan ei pelkästään tiedä, onko kirja hyvä vai huono, tietää myös kirjan käsittelemästä aiheesta paljon enemmän. Ainakin siinä tapauksessa, jos edeltävät tiedot ovat olleet hatarat. Lisäksi arvostelusta työntyy yleensä läpi arvostelijan henkilökohtainen mielipide ja tulkinta, joka parhaimmillaan luo keskustelua lehden "yleisönosastolla" kuukausia alkuperäisen arvostelun jälkeenkin.

LRB julkaisee myös katsauksia yleispoliittisiin asioihin, mm. viime maaliskuussa julkaistu laaja kirjoitus Israelin vaikutusvallasta USAn ulko- ja sisäpolitiikkaan aiheutti sen verran laineita ympäri maailman (mm. perinteiset syytökset anti-semitismistä), että lehti päätti lopulta järjestää aiheen tiimoilta paneelikeskustelun. Herkkä aihe, olihan Suomessakin kohua Erkki Tuomiojan lausuntojen jälkeen 2001 ja 2005 (pdf).

Suomessa ehkä vastava lehti on kai Kanava – yhden irtonumeron olen joskus lukenut. En tiedä miksi se ei aikoinaan iskenyt – ehkä kuvittelen suomalaisen julkisen "keskustelun" riittäväksi seuraamiseksi Hesarin ja Suomen Kuvalehden lukemisen.